Siellä olimme rikkaita

Kauan odotettu ja ansaittu loma oli alkanut! Eniten meitä mieheni kanssa jännitti lähtö Aasiaan, sillä emme ole koskaan ennen matkustaneet Euroopan ulkopuolelle emmekä tienneet mitä odottaa.

 

Jo ensimmäiset askeleet koneesta vastasivat opaskirjojen kertomuksia orkideoista ja siitä, että niillä koristeltiin kaikkea mitä ehdittiin. Mopo oli yleisin kulkuneuvo Phuketissa. Kyydissä näki kaikenlaista: kaksivuotias lapsi ilman kypärää litisyneenä kahden aikuisen välissä tai koira minikypärä päässään. 

Pääsimme hotellille Kata Beachille vasta viiden aikaan. Järkytykseni oli suuri, sillä hotellimme ja muutenkin koko Kata Beachin alue oli täynnä venäläisiä. Odotin pohjoismaalaisia enemmän, joten yllätys oli positiivinen, sillä pääsi kuitenkin arkipuhetta pakoon.

Lähdimme etsimään ravintolaa, joka osoittautuikin helpommaksi kuin odotimme: niitä oli joka askeleella ja jokaisen ruokapaikan ulkopuolella oli sisäänheittäjiä, jotka suorastaan kerjäsivät turisteja heidän ravintolaan. Sama juttu myyntikojujen kanssa: oli mahdotonta kävellä rauhassa, ilman että joku yrittäisi saada ostamaan jotain. 

Paikallinen ''voileipä''.
Ranskalaiset ja kaikki

Ensimmäinen aamupala: riisiä, pekonia, nuudeleita, nakkeja.. Paahtoleipää sai, mutta buffetissa ei ollut kunnon raaka-aineita voileivän valmistamiseen. Pilkotusta salaatista ja kirsikkatomaatista sain itselleni edes jonkinlaisen leivän. Myöhemmin huomasin, että paikalliset eivät edes tienneet kuinka voileipä tehdään. Eräälle päiväretkelle lähtiessämme saimme hotellilta evääksi mukaan ’’voileivän’’, jossa ei ollut muuta kuin itse leipä ja kinkku. Ei voita, ei vihanneksia. Onneksi kuumuudessa ei yleensä ole niin nälkä, joten syömättä jättäminen ja lounaaseen asti odottaminen ei tuottanut vaikeuksia. 

Päästyämme merelle ensimmäistä kertaa, vesi oli lämpimämpi kuin odotin. Euroopan rantalomilla on tottunut, että ensimmäinen pulahdus on kivulias, mutta Phuketissa oli vedessäkin edelleen kuuma. Uutena yllätyksenä miehelleni, joka ei ollut paljon matkustellut, oli se, että rantatuoleista piti maksaa vuokraa. Onneksi ei ollut kuin kaksi euroa per päivä. Ei ollut rahasta kiinni sillä siellä olimme rikkaita!

Olo oli kuin paratiisissa. Rantatuolista ei tarvinnut nousta, sillä baarikojujen tarjoilijat kävelivät ruoka- ja juomalistojen kanssa ja toivat kaiken luoksemme. Paikka oli tehty turisteja varten ja mitään ei tarvinnut lähteä etsimään sillä mitä ikinä halusi, sitä tyrkytettiin jo valmiiksi. Juuri tätä olin kaivannut. Aivotonta lomaa, jossa sai rentoutua ja kaikki oli lähellä. 

Rannalla luotettiin ihmisiin ja lompakoita, puhelimia sekä kameroita jätettiin rantatuoliin sellaisenaan ja lähdettiin uimaan. Opimme, että paikallisiin pystyi luottamaan, ellei ollut kyse ostotilanteesta. Jossain vaiheessa huomasin, että tinkiminen oli paikallisille leikkiä. Summaa ei koskaan kerrottu suullisesti, vaan se aina näpyteltiin laskimeen ja suoraan tarjouksen saatua kuuli huvittuneen äänensävyn:  ’’No entäs paljon sinä tarjoat?’’. Loman loppua kohti se alkoi ärsyttää, sillä välillä halusi vain mennä kauppaan ja ostaa ilman, että ensin matkalla haluamalle kioskille sinua yritetään houkutella kahteenkymmeneen kauppaan ja sitten pitää tehdä töitä sen eteen että hinnan saa edes laatusuhteeltaan oikeaan tasapainoon. 

Löydätkö käärmeen viidakosta?

Kolmantena päivänä päätimme osallistua suomalaisen matkanjärjestäjän järjestämälle retkelle. Jos olisin tiennyt paremmin, olisin mieluummin mennyt paikalliseen matkatoimistoon, joita oli jokaisella askeleella. Siellä samat retket olivat kaksi kertaa halvempia. Eläminen oli Phuketissa halpaa, mutta retket maksoivat 50 eurosta ylöspäin, joten kahdelta hengeltä olisimme säästäneet satasen. 

Menimme Khao Sokin sademetsään ratsastamaan elefanteilla. Matka hotellilta elefanttileirille kesti kolme tuntia. Paikallisiin 10 tunnin päiväretkiin suurin osa ajasta meni aina perille pääsemiseen ja itse kohde-elämys kesti tunnista kahteen yhteenlaskettuna. Elefantit olivat hauskoja. Eteneminen oli hidasta ja oma elefanttimme pysähtyikin aina välillä rapsuttelemaan selkää ja ajautui viidakkoon eroon muusta ryhmästä katkomaan oksia puista. 

Maya Beach

Muutaman päivän rentoutumisen jälkeen päätimme kokeilla paikallisten järjestämää päiväretkeä. Maantiedon opettajani oli joskus sanonut: ’’Jos joskus menette Phukettiin, teidän on aivan pakko käydä Phi Phi saarilla, siis pakko!’’. Joten menimme Phi Phi saarille, jonka tunnetulla Maya Bay:n rannalla kuvattiin Leonardo DiCaprion The Beach elokuva. 

Ranta oli kaunis ja hiekka valkoista ja hienoa kuin jauho, mutta aasialainen turistirysä oli järkyttävä. Neliömetriäkään tilaa ei löytynyt saati sitten aikaa, sillä veneestämme jo huidottiin, että täytyy jatkaa matkaa. Ajoimme hieman kauemmas rannasta snorklailemaan suoraan veneestä. Näkymä oli henkeäsalpaava. Joku heitti banaanin veteen ja hetkessä meren sijasta uimmekin kaloissa. Kalat olivat värikkäitä ja parin metrin päässä oli kaunis korallipohja. 

Myöhemmin söimme lounaan sekä kävimme toisella saarella ottamassa aurinkoa ja sitten jo takaisin Phuketin saarelle ja hotellille. Ryhmässämme oli noin 50 henkeä ja kiirettä piti koko päivän. Nyt kun tiedän paremmin, vuokraisin mieluummin pitkähäntäveneen ja menisin itsenäisesti, sillä päiväretkessä ei taukoja juuri ollut ja suurin osa ajasta oli vain ajamista paikasta toiseen. Olisi ollut hienompaa saada rentoutua saarilla kauemmin ja nauttia paratiisitunnelmasta.

Ajattelimme, että jättiryhmän jonka matkatoimisto kokosi, johtui ehkä paikallisten rahanahneudesta. Päätimme lähteä vielä yhdelle ’’must see’’ retkelle, mutta venäläisen matkatoimiston kautta. Tällä kertaa kyse oli Similan saarista, jotka kuuluvat Unescon maailmanperintöluetteloon ja on listattu top 10 parhaan joukkoon maailman snorklauspaikoista. Paikkaa mainostettiin merikilpikonnien havaintopaikkana ja kolme yhdeksästä saaresta oli ’’suljettu’’ pesimisrauhan vuoksi. En uskonut lupauksia kilpikonnien näkemisestä hetkeäkään, mutta heti ensimmäisessä uintipaikassa näimme kaksi kilpikonnaa. Kuin paikalliset kalatkaan, ne eivät pelänneet ihmisiä vaan uivat vierestä sekä alta jalkoja hipoen. 

Kansallispuiston alueella oli tiukat säännöt ihmisten olemisesta. Jouduimme jättämään kenkämmekin lähtörantaan, 70km päähän saarilta, joille olimme menossa. Kaikkialla oli kylttejä, jotka varoittivat saastuttamasta. Eräässä kyltissä oli hauskasti sanottu: ''Do not leave anything here, except your footprint''. Lisäksi tupakoitsijoita varoitettiin, että polttamista katsottiin ilmaa saastuttavana ja se kannattaisi tehdä sisämaassa missä kukaan ei näe.

Auringonlasku After Beach reggae-baarissa Kata Beaching huipulla

Retkitarjonnan määrä oli uskomaton. Vaikka Phuket onkin pieni saari, löytyy sieltä tekemistä useammalle käyntikerralle. Olen kuullut, että kaikki jotka Thaimaahan menevät, palaavat aina takaisin. Totesin teorian oikeaksi, sillä ensi vuoden loma on jo varattu ja suosittelen Phukettia lämpimästi kaikille heti seuraavaksi lomakohteeksi!